Ihan Eveä varten

Juuri niin.

Juuri sitä tarkoitetaan, kun sanotaan että ollaan kusessa. Kuinka kauan? Sanotaan kaksi vuotta.

Ja kahden vuoden päästä valoa tunnelin päässä. Marc potki jalkaterällä kiveä ja sai sen etenemään kuusi metriä. Pariisissa ei ole helppo löytää jalkakäytäviltä kiveä jota potkia. Maalla löytää kyllä. Mutta maalla ei tarvitse potkia kiviä. Sen sijaan Pariisissa on joskus pakko löytää hyvä kivi jota potkia. Niin se vain on. Pieni loistava pisara kaikessa siinä kusessa oli, kun Marcilla oli ollut onni tunti sitten löytää aivan oikeanlainen kivi. Niin hän sitten potki ritä ja kulki perässä.

Kivi oli johtanut hänet rue Saint-Jacquesille, tosin matkan varrella oli ollut hieman hankaluuksia. Kiveä ei saanut koskea kädellä, ainoastaan jalka sai puuttua peliin. Sanotaan siis kaksi vuotta. Ei työpaikkaa, ei rahaa, ei naista. Ei mitään parannusta näköpiirissä. Paitsi ehkä se autiotalo. Marc oli nähnyt sen edellisenä aamuna. Viisi kerrosta kun lasketaan mukaan ullakko, pieni puutarha, syrjäisellä kadulla ja maailmanlopun kunnossa. Reikiä joka paikassa, ei lämmitystä ja ulkohuusi puisine salpoineen. Silmiä räpytellessä ihanteellinen paikka. Silmät auki pelkkä katastrofi. Toisaalta omistaja ehdotti mitätöntä vuokraa sillä ehdolla, että paikkaa kunnostettaisiin. Tämän talorähjän avulla Marc voisi päästä kusesta. Hän voisi ottaa kummisedänkin sinne asumaan. Talon lähellä muuan nainen oli esittänyt hänelle hassun kysymyksen. Mistä se olikaan? Ai niin. Puun nimestä. Hassya että ihmiset eivät tunne puita lainkaan vaikka ne kuitenkin kiinnostavat. Toisaalta ehkä he ovatkin oikeassa. Marc osasi nimetä puut mutta kuinka pitkälle hän oli sen avulla päässyt?

Kivi karkasi hänetlä rue Saint-Jacquesilla. Kivet eivät pidä kaduista jotka nousevat. Kivi oli livahtanut katuojaan, kaiken lisäksi aivan Sorbonnen takana. Hyvästi keskiaika, hyvästi. Terve papit, terve lääninherrat ja maalaiset. Terve. Marc puristi taskuissaan olevat kätensä nyrkkiin. Ei enää työpaikkaa, ei enää rahaa, ei enää naista eikä enää keskiaikaa. Miten paskamaista. Marc ohjasi taitavasti kiven katuojasta jalkakäytävälle. On olemassa konsti jonka avulla kiven saa nousemaan jalkakäytävälle. Marc tunsi niksin hyvin, yhtä hyvin kuin hän tunsi keskiajan, hänestä tuntui. Ei pitäisi enää ajatella keskiaikaa. Maalla ei törmää tällaisiin haasteisiin: kiveä ei tarvitse saada nousemaan jalkakäytävälle. Sen takia maalla ei viitsikään potkia kiviä vaikka niitä on tarjolla tonneittain. Marcin kici ylitti kauniisti rue Soufflotin ja päätyi pahemmitta hankaluuksitta rue Saint-Jacquesin kapealle osuudelle.

Sanotaan kaksi vuotta. Ja kahden vuoden päästä kusessa oleva mies alkaa vaistomaisesti etsiä toista kusessa olevaa miestä.

***

Eli tässä on lempikohtani kirjallisuudesta, Pystyyn, kuolleet! Fred Vargasilta. Peruselut ovat melko yksinkertaiset: teksti on hykerryttävän herkullista, olen nauranut tätä kohtaa lukiessani enemmän kuin useimmissa kirjoissa yhteensä; itseeni vetoaa persoonallinen mutta tietyin tavoin hillitty tapa kuvailla henkilöhahmon maailmaa, älykäs tapa kirjoittaa... Mielestäni tämä kohta (joka itse asiassa on vasta toinen kappale koko kirjasta) on suoraan sanoen nerokas!

Debout les morts

Pienen elämäni aikana olen lukenut jos minkälaisia kirjoja. Vaikka ehdoton suosikkini pienen satumaailmani perintönä onkin aina ollut fantasia, on oma äitikultani johdatellut minut myös verenseisauttavien rikosromaanien pariin. Agatha Christie on koettu ja luettu - murhia on selvitetty avec Poirot -, mutta suurempaa viehtymystä nopeasanaisen tekstin ystävässä sai aikaan ranskalaisen Fred Vargasin romaanit.

Fred Vargas (oikealta nimeltään Frédérique Audoin-Rouzeau) on siviiliammatiltaan keskiaikaan ja eläinten luihin erikoistunut arkeologi. Hänen intohimonsa historiaa kohtaan näkyykin useaan otteeseen hänen rikosromaaneissaan, kuten kirjoissa Pystyyn, kuollee! ja Ei takkaa, ei tupaa. Tämä vuonna 1957 syntynyt pariisitar on löytänyt myös toisen kiinnostuksen; kirjailijan uran. Hän aloitti varsinaisen rikoskirjailijan uransa 1990-luvun alkuvaiheessa, ja kolmen ensimmäisen teoksen tapahtumat sijoittuvatkin kaikki saman Pariisin laitamien talorähjän asukkien seikkailuihin; Pystyyn, kuolleet!, Ei takkaa, ei tupaa, ja vielä suomentamaton Un peu plus loin sur la droite ilmestyivät kaikki vuoden välein.

Pääsääntöisesti Vargasin romaanit sijoittuvat joko vanhan, purkutuomion saaneen talohökkelin omalla tavalla neuroottisiin historiantutkijoihin (Marc - herra keskiaika, Mathias - metsästäjä-keräilijä esihistoriallisilta ajoilta, sekä Lucien - sotakomentaja toiselta maailmansodalta), ja heidän rahallisesti köyhään mutta tapahtumarikkaaseen elämäänsä; tai komisario Adamsbergin vähän liiankin sumuiseen ajatuksenjuoksuun erinäisten rikosten ja rakkauselämän pulmien parissa. Suomennetuista teoksista Pystyyn, kuolleet! sekä Ei takkaa, ei tupaa kertovat historiantutkijoista, jotka nimiensä vuoksi kulkevat myös kolmeksi evankelistoksi kutsuttuina; kun taas Adamsberg käyttää nerokkaasti vaikkakin laiskanpuoleisesti aivojaan rikosten ja naisten ratkaisussa sellaisissa teoksissa kuin Painu tiehesi ja pysy poissa, Sinisten ympyröiden mies sekä Kuriton mies nurin.

Vargasin kirjalliset lahjakkuudet, hänen huumorilla höystetty psykologinen otteensa ja herkulliset henkilöhahmonsa ovatkin nostaneet hänet Keski-Euroopan tunnetuimpien ja suosituimpien dekkaristien joukkoon. Hänet on palkittu paitsi lukijakunnan ihailulla myös varsinaisin ansiomerkein. Pystyyn, kuolleet! sai ilmestyessään arvostetun Prix du polar -palkinnon sekä kriitikoiden palkinnon vuoden parhaasta dekkarista. Vargasin Painu tiehesi ja pysy poissa sai puolestaan Ellen lukijapalkinnon sekä Ranskan kirjakauppiaiden palkinnon vuonna 2002. Teos sai samana vuonna myös ranskankielisen maailman dekkaripalkinnon. Huomiotta ja ilman arvostusta ei tämä pariisitar ole siis jäänyt, vaan hänen on onnistunut kietoa sekä kriitikot että lukijakunta pauloihinsa.

Mikä Vargasin kirjoissa sitten niin kovasti vetää puoleensa? Vastauksia on liian paljon lueteltavaksi. Vargasin tapa kirjoittaa sillä tavalla älykkäästi, että kaikki kuitenkin ymmärtävät, vetoaa varmasti moneen. Teksti on hauskaa, ironista ja ranskalaiseen tapaan kepeää olematta silti tönkköä tai tökeröä. Vargasin taika piilee hänen nopeaälyisissä, syväluotaavissa henkilökuvauksissaan; hän kirjoittaa rehellisen mutta hauskan psykologisin ottein jokaisesta tarinan hahmosta niin persoonallisesti, että lukijasta tuntuu kuin hän todella tuntisi henkilöt. Älykäs huumori syttyykin juuri henkilöhahmojen kautta, ja varsinkin päähenkilöt ovat usein erikoisia, yhteiskunnallisesti jopa outoa sakkia; vanhan talorähjän kolmessa kerroksessa aikajärjestyksessä asuvat enemmän tai vähemmän kusessa olevat historiantutkijat ovat kirjallisuuden historiassa aivan omaa luokkaansa, ja komisario Adamsberg on omassa kirjasarjassaan olemattomiin, sumuisiin ajatuksiinsa vajoava ratkaisija ja muutenkin rehellinen, vilpittömän inhimillinen hahmo. Mutta eivät henkilöhahmot ole ainoa syy Vargasin suosioon.

Vargas aloittaa tarinansa usein hyvin yksinkertaisesta tilanteesta; vielä ei ole henkirikoksia suoritettu, mutta jotakin outoa ilmassa on. Kirjassaan Pystyyn, kuolleet! hän aloittaa tarinan Sophie-nimisen entisen sopraanon näkökulmasta - naisen pihalle on yhdessä yössä kasvanut puu. Viekkaasti Vargas saa kuitenkin lukijan huomion suunnattua herkullisten persoonien kanssakäymiseen, ja henkirikoksen ratkaisun avain jää aina viime tinkaan tajuttavaksi. Juuri tämä älykäs keino kirjoittaa rikoksesta, jonka ratkaisua lukija ei kykene arvaamaan, pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Kuten Christien kirjoissa, eivät Vargasin tarinat anna tylsää, ennalta-arvattavaa vaikutelmaa missään vaiheessa, sillä luulipa lukija kuinka vakaasti tahansa tietävänsä syyllisen, paljastus tulee aina samanlaisena yllätyksenä. Erikoiset juoniratkaisut ovat aiheiltaan usein melko raskaita, ja tapahtumat tavallisesti julmia ja ranskalaiseen tapaan inhorealistisia, mutta kepeä kerronta henkilödraamoineen helpottaa kummasti heikkohermoisimpia lukijoita.

Ensimmäisenä Vargasin suomennetuista romaaneista luin Pystyyn, kuolleet!, joka koukutti tämän dekkarineitsyen jo voimakkaan nimensä takia. Enkä voi sanoa lukeneeni koskaan ennen sellaista kirjaa, joka vaikuttaisi yhtä kihelmöivän mukaansatempaavasti luita ja ytimiä myöten. Vargasilla on aivan omanlaisensa tapa vietellä lukija herkullisilla yksityiskohdilla ja nopeasanaisilla käänteillä, jopa pirullisen hauskalla kerronnallaan. Kaiken kaikkiaan tämän ranskattaren teokset ovat kaikki kuitenkin lämpimän inhimillisiä. Koska useimmat hänen tarinoistaan sijoittuvat tuohon rosoiseen, kapinahenkiseen kansanosaan Pariisin lähiöiden nurkilta, kertovat ne hyvin realistisesti maailman ja elämän luonteesta. Henkilöhahmot eivät kuitenkaan koskaan menetä käsitystään omasta arvostaan, eivät ystävyyden tärkeydestä eivätkä sen puoleen hyvän ruoan tai juomien merkityksestä. Vargasin kirjat ovat kaikessa hyytävyydessään, hauskuudessaan ja inhimillisyydessään ajattomia, ja ainakin tämän lukutoukan ikuisia suosikkeja.

''... Jännitys pitää pihdeissään loppuun asti. Ja ennen kaikkea, kermana kakun päälle, Vargas piirtää syviä, tosia, ja sanalla sanottuna eläviä henkilöhahmoja.''

-Le Nouveau Politis kirjasta Pystyyn, kuolleet!-

''Kepeän pinnan alla juoni etenee kuin antiikin draama. Jännittävyydessä ja herkkyydessä kirja päihittää mennen tullen muotidekkarit, ja kaiken lisäksi se on hyvin kirjoitettu. Tässä on romaani joka viihdyttää, huvittaa ja tarjoaa samalla mehukkaita kirjallisia nautintoja.''

-La Liberté kirjasta Pystyyn, kuolleet!-

''Humoristinen dialogi ja epämuodikkaat, nuhjuisen romanttiset ihmissuhteet antavat turvallisuuden tunteen lukijalle. Harvasta dekkarista jää julmuuksista huolimatta yhtä hyvä mieli.''

-Turun Sanomat kirjasta Sinisten ympyröiden mies-

Uusi

Elipä kerran kauan kauan sitten pienessä kylässä kauppias ja tämän vaimo. He olivat ahkeraa ja onnellista kansaa, ja omistivatpa he jokusen aasinkin. Kaikesta onnestaan huolimatta tuolla pikkuparilla oli toive, hartaampi kuin mikään toinen: he kaipasivat lasta. Kävipä kerran niin hyvin, että kauppiaan vaimo tuli raskaaksi eikä aikaakaan, kun heille syntyikin pieni tyttölapsi. Tyttö oli suloinen, kauniimpi kuin yksikään kukkanen tai perhonen koko valtakunnassa. Hänet nähdessään joka kyläläinen henkäisi: ''Hän on suurin kaunotar, joka tässä maassa on ikinä nähty!'' Niinpä tytön vanhemmat nimesivät hänet Kaunottareksi.

Kaunottaren kasvaessa ilmeni, että tyttö oli myös hyväsydäminen ja viisas. Kaikki pienessä kylässä rakastivat häntä ja jokainen halusi hänelle vain parasta. Kasvaessaan nuoreksi naiseksi sai hän jokaisen nuorukaisen sydämen pamppailemaan hätkähdyttävällä kauneudellaan ja hyvyydellään. Tytön isä, kauppias, huomasi tämän ja alkoi miettiä jo häiden mahdollisuutta. Mutta Kaunotar ei tuntunut mieltyvän erityisesti kehenkään, ja tätä tyttäreltään kysyttään, kauppias sai tällaisen vastauksen: ''Rakas Isä, minulle todellinen rakkaus on olemassa vain Sinun ja Äidin muodossa, sillä vain Te tunnette minut kokonaan ja vain Te teette minut onnellisiksi.'' Tyttärensä sanoista liikuttuneena päätti kauppias todistaa rakkautensa ja valmisti parhaan aasinsa matkaan. ''Lähden poimimaan Sinulle, Kaunotar, kukkasen, joka tulee olemaan jopa Sinun kauneutesi vertainen.''
Niin kauppias lähti matkaan, ja hän kulkikin yli kolme päivää ja yötä ennen kuin vihdoin saapui erään synkän metsän aukealle. Matkansa varrella oli kauppias nähnyt erimuotoisia ja -värisiä kukkasia, mutta yksikään niistä ei ollut yhtä suloinen kuin hänen Kaunottarensa. Nyt seistessään ahkeran aasinsa vierellä kauppias huomasi metsän aukealla kauniin ruusupensaan. Kauppias siirtyi lähemmäs ja henkäisi ihastuksesta. Penas oli täynnä toinen toistaan kauniimpia ja eri väreissä hehkuvia kukkasia. Kaikkein kaunein kukkasista oli kuitenkin verenpunainen ruusu, joka hehkeistä terälehdistään päätelleen oli ilmeisesti juuri puhjennut loistoonsa. ''Tässä on kukkien kukka, tarpeeksi kaunis jopa Kaunottaren kämmenelle!'' huokaisi kauppias ja enempiä miettimättä poimi ruusun pensaasta.
Silloin tuntui synkkä metsä levittävän tummia varjojaan pienelle aukiolle ja taivas tummui jättäen kauppiaan pimentoon. Ruusua kädessään puristaen kauppias kuuli äänen, kammottavimman ja hurjimman murinan, mitä kuvitella saattoi. Se karjaisi: ''Kuka on hän, joka ruusuihini koskee? Kuka on hän, joka kauneimman uskaltaa repiä synnyinsijoiltaan?'' Kauppias säikähti tuota huutoa niin kovasti, että puristi vahingossa ruusun murskaksi tärisevissä käsissään. Kunnian miehenä hän kuitenkin vastasi rohkeasti: ''Se olen minä, joka tuon ruusun poimi! Mutta jos se on Teidän ensin ollut, minä suon sen Teille toki takaisin.'' Kauppias ojensi vapisten kättään edemmäs, mutta joutui kauhukseen huomaamaan, että ruusu oli vain kasa terälehden murusia.
Silloin kuului aivan kauppiaan edestä huuto, joka tärisytti terälehdet miehen kädestä ruohikolle, ja seuraavassa hetkessä huomasi kauppias olevansa vastatusten suurimman, pelottavimman, karmeimman Hirviön kanssa. Sen silmät olivat yhtä punaiset kuin ruusukin oli hetki sitten ollut ja turkki musta, takkuinen ja pystyssä. Kynnet ja hampaatkin sillä oli, ja ne loistivat helmiäisinä synkässä metsässä. Hirviö puhui:''Sinä, joka olet tuhonnut kauneimman, mikä minulla on, saat luvan maksaa siitä hengelläsi!''
''Odota!'' huusi kauppias peloissaan,''Kai minä jotenkin tuon ruusun voin Teille korvata?''

Mutta Hirviö vastasi: ''Tässä valtakunnassa ei ole mitään yhtä kaunista kuin tuo tuhoamasi ruusu, joka oli myös ainoa iloni - valmistaudu siis kohtaamaan loppusi!''

Hirviö karjaisi ja tästä säikähtäneenä kauppias parahti epätoivossaan: ''Odota, odota! Minulla on tytär, joka on kauniimpi kuin kaikki ruusupensaan koreat kukkaset yhteensä! Jos päästät minut, lupaan antaa hänet kanssasi avioon.''

Hetken mietittyään hirviö myöntyi: ''Päästän sinut menemään sillä ehdolla, että pidät lupauksesi. Muussa tapauksessa noudan ja raatelen sinut.''

Helpottunut kauppias poistui aasiraukkansa kanssa synkästä metsästä ja pian hän oli kotona. Nähdessään kauniin tyttärensä juoksevan iloisena häntä vastaan kauppias muisti Hirviölle tekemänsä lupauksen. Suruissaan hän kertoi asian Kaunottarelle, joka vakavana katseli isänsä ahdistuneita kasvoja.

''Isä rakas'', tytär sanoi, ''mikäli mikään muu ei pidä Sinua hengissä, suostun Hirviölle vaimoksi.''

Niin Kaunotar lähti matkaan mukanaan vain pienin kauppiaan aaseista. Moneen viikkoon ei sanaakaan kuulunut tytön kohtalosta, ja tämän seurauksena sairastui kauppiaan vaimo suruun. Tauti kaatoi naisen pian sänkypotilaaksi eikä mikään tuntunut auttavan. Kun oli kulunut puoli vuotta Kaunottaren lähdöstä, sanoi kauppiaan vaimo miehelleen: ''Haluan, että haet tytön takaisin, sillä enemmän kuin mitään muuta haluan nähdä hänen loistavat kasvonsa vielä kerran!''

Mutta kauppias pelkäsi edelleen Hirviötä, eikä siksi toteuttanut vaimonsa pyyntöä. Pian tämän jälkeen kuoli kauppiaan vaimo, ja näin jäi kauppias yksin. Kyläläiset kaihtoivat kaikki hänen seuraansa, sillä jokainen heistä tiesi, miksi ihana Kaunotar oli heiltä riistetty. Vuodet kuluivat ja kauppias menetti huonon maineensa vuoksi kauppansa, ystävänsä ja jopa aasinsa, jotka nälkään taipuvaisina lopulta nääntyivät. Kun kauppiaalla ei enää ollut jäljellä mitään muuta kuin raihnainen katto päänsä päällä, teki hän päätöksensä. ''Lähden toteuttamaan vaimoni viimeistä pyyntöä ja haen Kaunottaren takaisin omiensa pariin.''

Niin lähti kauppias jälleen tuolle pitkälle matkalle kohti linnaa, jossa tiesi Hirviön asustavan. Saavuttuaan yömyöhään perille hän koputti suureen mustaan porttiin. ''Haluan nähdä tyttäreni Kaunottaren, sillä on jo aikaa siitä, kun lupaukseni lunastit!''

Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Sitten raottui portin ovi hiljalleen ja kauppias astui sisään, vaikkei nähnyt kuka portin oli avannut. Tullessaan suurelle, synkälle pihamaalle kauppias huomasi pienen rähjäisen hahmon keskellä villiintynyttä ruohikkoa. Käveltyään lähemmäs hän huomasi kauhukseen hahmon olevan hänen Kaunottarensa, jonka vaatteet ja hiukset olivat risaiset kuin piialla, ja jonka ennen niin kauniita kasvoja halkoi nyt monta mustelmaista viiltoa ja ruhjetta. Itkien polvistui kauppias tyttärensä ruumiin viereen ja nosti tämän syliinsä ''Voi kaunis Kaunotar, mitä meninkään tekemään!'' Mutta tyttö ei vastannut sen enempää kuin kivetkään vastaisivat, sillä Kaunotar oli kuollut jo aikaa sitten.

Silitellessään tyttärensä ennen niin iloisia kasvoja kauppias kuuli takaansa karjahduksen: ''Kuka uskaltaa käydä mailleni ilman lupaani?''

Mutta nyt kauppias ei viitsinyt anella armoa Hirviöltä, hänellä ei ollut enää mitään vaihdettavanaan eikä sen puoleen mitään syytäkään tällaiseen toimeen. Niin karjaisi Hirviö vielä kerran ja raateli kauppiaan kappaleiksi, ja suikaleet laskeutuivat hiljakseen Kaunottaren ruhjotun ruumin päälle.

Niin kuoli Kaunein Kaunotar ja hänen isänsä, eikä kauppiaan sukua ollut enää jatkamassa kukaan muu.

Kuusi sanaa ja katso! Meillä on novelli tai kaksi!

Suruissa ei yksin. Silti etsin, itkin.

***

Elämässä ei ole mitään. Kaiken kaikkiaan.

Ensimmäiset sanat

''Vielä kerran, lue se vielä kerran!''
Varmastikin jokainen vanhempi on kuullut lapsikultansa sulohuulilta nuo sanat unta helpottamaan tarkoitetun iltasadun jälkeen. Jälleen kerran äiti tai isä hymyilee kärsivällisesti - vaikka ote kirjan kannesta alkaakin kummasti kiristyä kolmannen lukukerran jälkeen - ja istahtaa innokkaan pienokaisen viereen hiljalleen mielessään miettien, onko jälkikasvulla kenties vielä diagnosoimaton ADHD. Mutta muistaako kukaan, miksi tuo ylipirteä peipponen, jota myös lapseksi kutsutaan, kykenee kuuntelemaan yhä uudelleen ja uudelleen jonkin tietyn tarinan?

Jo pienenä, tuskin kolmeen vuoteen yltäneenä mukulana sadut, rakkaat kuvakirjat ja villit leikit olivat elämäni suuri rakkaus. Mielikuvituksellinen satumaailma oli täynnä taikaa, jota ei jostain kumman syystä tuntunut löytyvän kotoa tai kotipihalta tai edes siltä huimalta tutkimusretkeltä nimeltään kauppamatka. Päivisin leikit yhdessä huimien kissapetojen kanssa olivat omiaan värittämään pienen taaperoisen maailmaa, ja tutkimukset laajenivat kaikkialle - ihan kaikkialle. Mutta kun ilta saapui, ja Suomen vähäinen valo vaipui taivaanrantaan, alkoivat todelliset seikkailut. Äitini, jonka kyltymätön lukuinto on ilmeisesti periytyvää tai ainakin äärimmäisen tarttuvaa, luki minulle aina kun oli tarpeeksi kärsivällinen kertomaan samoja tarinoita pari tuntia putkeen. Ehkäpä juuri äitini ansiosta tarinoista ja myöhemmin kirjallisuudesta yleisesti tuli niin tärkeä osa minua; hänellä on aivan oma tapansa herättää sadut henkiin. Ääneen luettu tarina, varsinkin äidin huulilta, oli niin turvaa tuova, että se oli omiaan karkottamaan kaikki painajaiset pienestä lapsen maailmasta. Mutta tarinat olivat myös oiva tapa kiinnittää huomioni takaisin arkielämään; Minttu-kirjat olivat suurimpia suosikkejani juuri sen vuoksi, että ne olivat niin lähellä omaa perhettäni, ja Richard Scarryn touhukas maailma oli kuin suoraan omalta leikkipihaltani. Mutta ehkä kaikkein salaperäisin ja siten pikkuisen sydämeni suurimman huomion herättävä satu oli klassikko Narnia.

Tarina satumaailmasta, johon vain lapsi voisi tiensä vaatekaapin kautta löytää, oli ensimmäisiä todella jännittäviä tarinoita, joita minulle luettiin. Muistan, kuinka veljeni nukahti ensimmäisten sanojen aikana, mutta itse valvoin hipihiljaa peittojen alla sydän pamppaillen ja silmät ymmyrkäisinä kuin parhaallakin kummituseläimellä. Joka ilta äitini lopetti luettuaan yhden luvun ja joka kerta muistan huutaneeni - usein myös veljeni herättäen - kovaan ääneen: ''Lue vielä vähän! Ihan vähän vain!''
Narnia oli mielestäni niin kovin mystinen ja salaperäinen, jännittävä ja kaunis, ja vaikka tämän kaltaiset tunteet ovat senikäiselle lapselle harvinaisia, muistan käyneeni tällaisen tunnekuohun läpi joka ilta Narniaa luettaessa. Ja jos totta puhutaan, tuo ihmeellinen tarina oli myös ensimmäinen ote aikuisten maailmaan, sillä huolimatta siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että Narnia on lastenkirja, se on auttamattomasti aikuisen kirjoittama, ja aikuisen ääni siitä myös kuultaa. Mutta tämä ikimuistoinen iltasatu ei suinkaan repäissyt minua pois lapsuuden yksinkertaisesta onnesta, vaan antoi minulle sellaisen käsityksen, että taikaa on myös aikuisten elämässä.

Ensimmäinen kirja, jonka luin itse seitsemän vanhana ilman jokailtaista iltasatusessiota, oli totta kai Harry Potter ja viisasten kivi. Muistan avanneeni tuon oudolta vaikuttavan kirjan keskellä muuttopakkausta keittiön pöydällä, ja ensimmäisen kappaleen luettuani en muistanut lapsuuden kodistani enää muuta. Kuten arvata saattaa, se vain lisäsi entisestään jo muutenkin vilkasta mielikuvitustani, ja koko ala-asteen ajan fantasiakirjat olivatkin kaikki mitä tarvitsin. Enää ei äidin ääni ollut se syy, miksi tarinat loivat niin turvallisen olon, vaan tuo toinen todellisuus, fantasia, oli keino paeta tosielämää, sen kuristavia arkiaskareita ja -ongelmia. Ikuinen haaveilu onkin pahin ongelmani, mutta myös suurin vahvuuteni. Ehkäpä pää pilvissä eläessäni sain siinä sivussa perustaitoja enemmän kuin odotinkaan. Mutta lapsena kirjat olivat kuitenkin yksi haaveiluni todellisista muodoista - elin tarinoiden kautta. Lukiessani tunsin pääseväni omaan rauhaan, maailmaan mieleni sisälle; paikkaan, johon kellään muulla ei ollut kulkulupaa. Taika ja seikkailut olivat yhtä todellisia kuin koulu ja kauppamatkat, ja ne myös vaikuttivat elämääni yhtä vahvasti. Ehkäpä tämän vuoksi yhdentoista ikäisenä aloin haaveilla myös tulevaisuudesta. Tuolloin näin vain yhden tavoitteen elämässäni: halusin ryhtyä kirjailijaksi.

Pienestä taapperoisesta, joka odotteli Peter Pania joka ilta ikkunalaudalle saapuvaksi, Kaukaisten paviljonkien intialaisen prinsessan mukaan nimetty villi tyttönen kasvoi siis pää niin täynnä unelmointia ja tarinoita, että lopulta vain kirjoittaminen auttoi pitämään jalat maassa. Omien tarinoiden kirjoittaminen oli tosiaan vapauttavampaa kuin mikään muu, mutta toisaalta, eikö jokaisella ihmisellä ole jokin tietty asia, joka rentouttaa tai päinvastoin saa taas tuntemaan, että elää täysillä? Itselleni kirjallisuus, niin lukeminen kuin kirjoittaminenkin, on keino elää rauhassa; omalla tavallani. Se on minun keinoni olla onnellinen, ehkä hieman pöllämystyneellä, sadunhohtoisella, haavesieluisella tavalla, mutta kaikki tyyni se on minun tapani.