Ensimmäiset sanat

''Vielä kerran, lue se vielä kerran!''
Varmastikin jokainen vanhempi on kuullut lapsikultansa sulohuulilta nuo sanat unta helpottamaan tarkoitetun iltasadun jälkeen. Jälleen kerran äiti tai isä hymyilee kärsivällisesti - vaikka ote kirjan kannesta alkaakin kummasti kiristyä kolmannen lukukerran jälkeen - ja istahtaa innokkaan pienokaisen viereen hiljalleen mielessään miettien, onko jälkikasvulla kenties vielä diagnosoimaton ADHD. Mutta muistaako kukaan, miksi tuo ylipirteä peipponen, jota myös lapseksi kutsutaan, kykenee kuuntelemaan yhä uudelleen ja uudelleen jonkin tietyn tarinan?

Jo pienenä, tuskin kolmeen vuoteen yltäneenä mukulana sadut, rakkaat kuvakirjat ja villit leikit olivat elämäni suuri rakkaus. Mielikuvituksellinen satumaailma oli täynnä taikaa, jota ei jostain kumman syystä tuntunut löytyvän kotoa tai kotipihalta tai edes siltä huimalta tutkimusretkeltä nimeltään kauppamatka. Päivisin leikit yhdessä huimien kissapetojen kanssa olivat omiaan värittämään pienen taaperoisen maailmaa, ja tutkimukset laajenivat kaikkialle - ihan kaikkialle. Mutta kun ilta saapui, ja Suomen vähäinen valo vaipui taivaanrantaan, alkoivat todelliset seikkailut. Äitini, jonka kyltymätön lukuinto on ilmeisesti periytyvää tai ainakin äärimmäisen tarttuvaa, luki minulle aina kun oli tarpeeksi kärsivällinen kertomaan samoja tarinoita pari tuntia putkeen. Ehkäpä juuri äitini ansiosta tarinoista ja myöhemmin kirjallisuudesta yleisesti tuli niin tärkeä osa minua; hänellä on aivan oma tapansa herättää sadut henkiin. Ääneen luettu tarina, varsinkin äidin huulilta, oli niin turvaa tuova, että se oli omiaan karkottamaan kaikki painajaiset pienestä lapsen maailmasta. Mutta tarinat olivat myös oiva tapa kiinnittää huomioni takaisin arkielämään; Minttu-kirjat olivat suurimpia suosikkejani juuri sen vuoksi, että ne olivat niin lähellä omaa perhettäni, ja Richard Scarryn touhukas maailma oli kuin suoraan omalta leikkipihaltani. Mutta ehkä kaikkein salaperäisin ja siten pikkuisen sydämeni suurimman huomion herättävä satu oli klassikko Narnia.

Tarina satumaailmasta, johon vain lapsi voisi tiensä vaatekaapin kautta löytää, oli ensimmäisiä todella jännittäviä tarinoita, joita minulle luettiin. Muistan, kuinka veljeni nukahti ensimmäisten sanojen aikana, mutta itse valvoin hipihiljaa peittojen alla sydän pamppaillen ja silmät ymmyrkäisinä kuin parhaallakin kummituseläimellä. Joka ilta äitini lopetti luettuaan yhden luvun ja joka kerta muistan huutaneeni - usein myös veljeni herättäen - kovaan ääneen: ''Lue vielä vähän! Ihan vähän vain!''
Narnia oli mielestäni niin kovin mystinen ja salaperäinen, jännittävä ja kaunis, ja vaikka tämän kaltaiset tunteet ovat senikäiselle lapselle harvinaisia, muistan käyneeni tällaisen tunnekuohun läpi joka ilta Narniaa luettaessa. Ja jos totta puhutaan, tuo ihmeellinen tarina oli myös ensimmäinen ote aikuisten maailmaan, sillä huolimatta siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että Narnia on lastenkirja, se on auttamattomasti aikuisen kirjoittama, ja aikuisen ääni siitä myös kuultaa. Mutta tämä ikimuistoinen iltasatu ei suinkaan repäissyt minua pois lapsuuden yksinkertaisesta onnesta, vaan antoi minulle sellaisen käsityksen, että taikaa on myös aikuisten elämässä.

Ensimmäinen kirja, jonka luin itse seitsemän vanhana ilman jokailtaista iltasatusessiota, oli totta kai Harry Potter ja viisasten kivi. Muistan avanneeni tuon oudolta vaikuttavan kirjan keskellä muuttopakkausta keittiön pöydällä, ja ensimmäisen kappaleen luettuani en muistanut lapsuuden kodistani enää muuta. Kuten arvata saattaa, se vain lisäsi entisestään jo muutenkin vilkasta mielikuvitustani, ja koko ala-asteen ajan fantasiakirjat olivatkin kaikki mitä tarvitsin. Enää ei äidin ääni ollut se syy, miksi tarinat loivat niin turvallisen olon, vaan tuo toinen todellisuus, fantasia, oli keino paeta tosielämää, sen kuristavia arkiaskareita ja -ongelmia. Ikuinen haaveilu onkin pahin ongelmani, mutta myös suurin vahvuuteni. Ehkäpä pää pilvissä eläessäni sain siinä sivussa perustaitoja enemmän kuin odotinkaan. Mutta lapsena kirjat olivat kuitenkin yksi haaveiluni todellisista muodoista - elin tarinoiden kautta. Lukiessani tunsin pääseväni omaan rauhaan, maailmaan mieleni sisälle; paikkaan, johon kellään muulla ei ollut kulkulupaa. Taika ja seikkailut olivat yhtä todellisia kuin koulu ja kauppamatkat, ja ne myös vaikuttivat elämääni yhtä vahvasti. Ehkäpä tämän vuoksi yhdentoista ikäisenä aloin haaveilla myös tulevaisuudesta. Tuolloin näin vain yhden tavoitteen elämässäni: halusin ryhtyä kirjailijaksi.

Pienestä taapperoisesta, joka odotteli Peter Pania joka ilta ikkunalaudalle saapuvaksi, Kaukaisten paviljonkien intialaisen prinsessan mukaan nimetty villi tyttönen kasvoi siis pää niin täynnä unelmointia ja tarinoita, että lopulta vain kirjoittaminen auttoi pitämään jalat maassa. Omien tarinoiden kirjoittaminen oli tosiaan vapauttavampaa kuin mikään muu, mutta toisaalta, eikö jokaisella ihmisellä ole jokin tietty asia, joka rentouttaa tai päinvastoin saa taas tuntemaan, että elää täysillä? Itselleni kirjallisuus, niin lukeminen kuin kirjoittaminenkin, on keino elää rauhassa; omalla tavallani. Se on minun keinoni olla onnellinen, ehkä hieman pöllämystyneellä, sadunhohtoisella, haavesieluisella tavalla, mutta kaikki tyyni se on minun tapani.