Ihan Eveä varten

Juuri niin.

Juuri sitä tarkoitetaan, kun sanotaan että ollaan kusessa. Kuinka kauan? Sanotaan kaksi vuotta.

Ja kahden vuoden päästä valoa tunnelin päässä. Marc potki jalkaterällä kiveä ja sai sen etenemään kuusi metriä. Pariisissa ei ole helppo löytää jalkakäytäviltä kiveä jota potkia. Maalla löytää kyllä. Mutta maalla ei tarvitse potkia kiviä. Sen sijaan Pariisissa on joskus pakko löytää hyvä kivi jota potkia. Niin se vain on. Pieni loistava pisara kaikessa siinä kusessa oli, kun Marcilla oli ollut onni tunti sitten löytää aivan oikeanlainen kivi. Niin hän sitten potki ritä ja kulki perässä.

Kivi oli johtanut hänet rue Saint-Jacquesille, tosin matkan varrella oli ollut hieman hankaluuksia. Kiveä ei saanut koskea kädellä, ainoastaan jalka sai puuttua peliin. Sanotaan siis kaksi vuotta. Ei työpaikkaa, ei rahaa, ei naista. Ei mitään parannusta näköpiirissä. Paitsi ehkä se autiotalo. Marc oli nähnyt sen edellisenä aamuna. Viisi kerrosta kun lasketaan mukaan ullakko, pieni puutarha, syrjäisellä kadulla ja maailmanlopun kunnossa. Reikiä joka paikassa, ei lämmitystä ja ulkohuusi puisine salpoineen. Silmiä räpytellessä ihanteellinen paikka. Silmät auki pelkkä katastrofi. Toisaalta omistaja ehdotti mitätöntä vuokraa sillä ehdolla, että paikkaa kunnostettaisiin. Tämän talorähjän avulla Marc voisi päästä kusesta. Hän voisi ottaa kummisedänkin sinne asumaan. Talon lähellä muuan nainen oli esittänyt hänelle hassun kysymyksen. Mistä se olikaan? Ai niin. Puun nimestä. Hassya että ihmiset eivät tunne puita lainkaan vaikka ne kuitenkin kiinnostavat. Toisaalta ehkä he ovatkin oikeassa. Marc osasi nimetä puut mutta kuinka pitkälle hän oli sen avulla päässyt?

Kivi karkasi hänetlä rue Saint-Jacquesilla. Kivet eivät pidä kaduista jotka nousevat. Kivi oli livahtanut katuojaan, kaiken lisäksi aivan Sorbonnen takana. Hyvästi keskiaika, hyvästi. Terve papit, terve lääninherrat ja maalaiset. Terve. Marc puristi taskuissaan olevat kätensä nyrkkiin. Ei enää työpaikkaa, ei enää rahaa, ei enää naista eikä enää keskiaikaa. Miten paskamaista. Marc ohjasi taitavasti kiven katuojasta jalkakäytävälle. On olemassa konsti jonka avulla kiven saa nousemaan jalkakäytävälle. Marc tunsi niksin hyvin, yhtä hyvin kuin hän tunsi keskiajan, hänestä tuntui. Ei pitäisi enää ajatella keskiaikaa. Maalla ei törmää tällaisiin haasteisiin: kiveä ei tarvitse saada nousemaan jalkakäytävälle. Sen takia maalla ei viitsikään potkia kiviä vaikka niitä on tarjolla tonneittain. Marcin kici ylitti kauniisti rue Soufflotin ja päätyi pahemmitta hankaluuksitta rue Saint-Jacquesin kapealle osuudelle.

Sanotaan kaksi vuotta. Ja kahden vuoden päästä kusessa oleva mies alkaa vaistomaisesti etsiä toista kusessa olevaa miestä.

***

Eli tässä on lempikohtani kirjallisuudesta, Pystyyn, kuolleet! Fred Vargasilta. Peruselut ovat melko yksinkertaiset: teksti on hykerryttävän herkullista, olen nauranut tätä kohtaa lukiessani enemmän kuin useimmissa kirjoissa yhteensä; itseeni vetoaa persoonallinen mutta tietyin tavoin hillitty tapa kuvailla henkilöhahmon maailmaa, älykäs tapa kirjoittaa... Mielestäni tämä kohta (joka itse asiassa on vasta toinen kappale koko kirjasta) on suoraan sanoen nerokas!